Runokirjan rustaaminen ei ole järkevän ihmisen hommaa. ”Tavanomainen kirjan myynti on noin 2 000 kappaletta. Kun runokirjaa myydään 400 kappaletta, kirjankustantaja on ainoa työnantaja, joka on ulkoistanut palkanmaksun valtiolle, sillä apuraha on valtaosa runoilijan palkkiota.”, kirjoitti Aarno ”Loka” Laitinen, Iltalehden toimittaja ja kolumnisti.
Onneksi olin paitsi runoteokseni kirjoittaja ja kuvaaja myös ulkoasun suunnittelija, taittaja sekä kustantaja. Vähäisestä myynnistä ei voinut odottaa työlle korvausta, mutta kun kuluja kertyi hillitysti, apuraha kattoi painokustannukset. Kirjasta kertova juttu Helsingin Sanomissa olisi auttanut radikaalisti, mutta omakustanteista yleensäkin saati omakustanteisista runokirjoista vaikuttaa olevan liki mahdotonta saada juttua valtakunnan päälehteen – ainakin ilman suhteita.
Meri on minulle elementti, jota ilman on vaikea elää. Pohdin kirjassa kuvin ja sanoin paitsi ihmisen ja luonnon myös ihmisen ja ihmisluonnon suhdetta. Aikaperspektiivi ulottuu jääkausilta nykyaikaan. Meri joka jalkojani huuhtelee on itselleni tärkeä oman näköinen karhea teos, ja olen saanut sen lukeneilta mieltälämmittävää palautetta. Kirjaa pidetään jopa koristeena yöpöydällä, jotta siihen voi tarttua milloin tahansa. Runoja voi lukea yhden–pari kerrallaan, kun haluaa ajatukset pois arjesta. Viimeksi luettu kohta löytyy helposti, kun lukunauha toimii kirjanmerkkinä.
