Ruskamatka Japanin kulttuuriin

Kenraali ja markiisi Toshinari Maedan (1885–1942) entisten tilusten teehuoneen puutarhaan Komaba-puistossa osuimme sattumalta ohi kulkiessa. Puistoihin kannattaa aina poiketa. Ne ovat parhaimmillaan ruska-aikaan tai keväällä kirsikkapuiden kukkiessa.

Sushipala kirjaimellisesti sulaa suussa. Rakenne ja kokonaisuus on juuri oikea: sopivan pienen, sopivan pehmeän, suolaisenmakean riisikakun päällä on sopiva määrä sopivan kihelmöivää wasabia sekä tuore, raikas, reilun kokoinen kalanpala, jollaista ei koto-Suomessa saa. Japanilainen kulttuuri on monella tapaa vahvaa ja omaleimaista – ja etenkin ruokakulttuuri maailman huippua!

Sain ensikosketuksen Tokioon reilut parikymmentä vuotta sitten 2003. Nyt oli vuorossa neljäs visiitti tuossa alati elävässä, nopeaan tahtiin muuttuvassa miljoonakaupungissa ja viides kerta Japanissa. Edellisestä perhereissustakin oli vierähtänyt jo kuusi ja puoli vuotta. Silloin oli ollut kevät ja kirsikankukkien hanamiaika. Nyt saimme kokea syksyn ruskaa, ja perhe oli kasvanut kahdella.

Fuji-san näkyi punertavan kullan sävyisessä taivaanrannassa matkatessamme Naritan junalla kohti majapaikkaamme Mitsui Garden Hotellia Ginzan ja Tsukijin rajaseudulla. Marraskuussa aurinko laski Tokiossakin aikaisin.

Mitäpä muuta olisimme ennen nukkumaan menoa kaivanneet kuin kunnon sushia. Valitsimme vanhan Tsukijin ulkotorin kalakujilta tavallisen ketjukaiten-liukuhihnapaikan. Ei ollut jonoa, muttei tarvinnut pettyä. Erihintaisten lautasten pinot nousivat kilpaa onnellisten ruokailijoiden edessä.

Herättyämme suuntasimme taas samoille kujille, ja aamiaiseksi valikoitui mahtavat sushikulhot. Sitten lähdimme metrolla Shimokitazawan entisestä maaseutukylästä periytyneiden kapeiden ja sokkeloisten kujien trendikkäisiin vintageliikkeisiin.

Jatkoimme kävellen kohti Shibuyaa. Kuljimme rauhallisten asuinalueiden sekä matkan varrelle sattuneen Komaba-puiston läpi. Piipahdimme Toshinari Maedan entisessä teehuoneessa ihailemassa japanilaista rakennus- ja puistokulttuuria. Illallissushien jälkeen ei tarvinnut kauaa unta odotella. Seitsemän tunnin aikaero ja 13 kilometrin tepsuttelu painoivat silmäluomia.

Vuossatoja vanhaa kulttuuria

Sunnuntaiaamuna tarkistimme, josko Ginza Cafe Hanonissa onnistuisi pannukakkuaamiainen. Kadun varrella oli pitkä jono ja jonotuslistallakin jo kymmeniä. Päädyimme Lawson-kauppaketjun tonnikalamajoneesitäytteisiin onigireihin ja possutäytteisiin höyrytettyihin Nikuman-pulliin asiaan kuuluvine aamujuomineen. Nautimme ne yllättävän hiljaisen, moottoriliikennetien ylle rakennetun pienen Tsukijigawa Kameibashi -puiston laidalla. Ei Tokiossa koskaan ruuatta jää.

Päivän pääkohteeksi oli valittu Setagayan kissatemppeli Gōtokuji, ja menopelinä olivat taas jalat. Matkan varrelle sattui pari muutakin temppeliä, joista Shōin-pyhätöllä oli käynnissä shintolainen seitsemän-viisi-kolme-juhla eli tuon ikäisten lasten siunausjuhla. Pienokaiset oli puettu upeisiin perinteisiin kimonoihin.

Japanissa on pyhättö joka naapurustossa. Useimmat ovat todellisia rauhan tyyssijoja, mutta muutamat voivat olla ruuhkaksi asti täynnä matkailijoita. Noihin suosittuihin kuuluu jo 1480 perustettu tuhansien valkoisten Maneki nekon -kissapatsaiden koto, Gōtokuji. Näitä tassunsa pystyyn nostaneita onnenkissoja näkee ympäri maailmaa suojelemassa lukuisia aasialaisia ravintoloita, muita yrityksiä ja koteja. Laajalla temppelialueella on toki muutakin ihasteltavaa, kuten syysasussaan kerrassaan upea puisto, harrastunnelmainen hautuumaa ja komea vanha pagodi.

Paluumatka taittui raitiovaunulla Shibuyaan, mistä löysimme ihanan udonnuudeliravintolan, jonne sattui olemaan vain lyhyt jonontynkä. Päästyämme takaisin Mitsui Gardeniin lähdimme pesulle hotellin pieneen tunnelmalliseen kylpylään. Päivän kävelysaldoksi tuli 14 kilometriä, ja porukan pienin 5-vuotiaskin oli jaksanut hienosti koko pitkän päivän!

Immersiivistä taidetta ja kauppakulttuuria

Viimeisen Mitsui Garden -päivän aamuna vävypoika oli kiiruhtanut pannukakkukaffelalle jo varhain. Jonossa oli silti ollut jo 19 ruokailijaryhmää, ja jonottaa piti vielä reilu tunti. Hullun hommaa, mutta pääsimmepä kokemaan superkuohkeat japaninpannarit valitsemillamme suolaisilla lisukkeilla! Hyviä olivat, ja nälkä todellakin lähti. Tuskin silti jaksaisin niitä toistamiseen jonottaa.

Sitten osa porukasta lähti teamLab Planetsin ihmeelliseen digitaalisen taiteen näyttelyyn ja osa keskittyi hankintoihin. Näyttelyssä käveltiin muun muassa vedessä ja tuhansien orkideojen keskellä. Jännittävää oli myös nähdä, miten itse piirretty olio alkoi elää osana yhteisesti luotua graafista ekosysteemiä. Näyttelystä lisää teamLabin sivustolta.

Hankintaporukka tutki Kappabashin keittiötarvikekadun tarjontaa. Mukaan tarttui ainakin japaningrilliritlöitä, raastimia, pikkuinen liemikattila ja teppanyakilastoja. Sitten jatkettiin Uenon kauppakujille. Olin luvannut puolisolleni isänpäivälahjaksi jotain Japanista, ja hän valitsi japanilaiset laatufarkut Hinoyasta. Maistuva lounas löytyi pienestä nuhjuisesta kaitenista, ja illalliselle kokoonnuttiin koko porukalla kanagrilliin, yakitoriin. Kanan pyrstöt ja nahka olivat suurta herkkua.

Gunman prefektuurin vuoristoon

Auton vuokraus on Japanissa usein hiukan haastavaa. Seitsemän henkeä vetävä tila-auto oli varattu ja kansainvälinen ajokortti hankittu hyvissä ajoin. Pikkuiselle oli raahattu istuinkoroke Suomesta asti, sillä sellaisen saaminen vuokra-autoon olisi varmasti nostanut hankaluuskerrointa. Kaikki oli hoidettu mahdollisimman hyvin, mutta autovuokraamon löytäminen Tokio Stationilta osoittautui haasteeksi tällä kertaa.

Löytyi se lopulta, ja edessä oli ajelu vilkkaan miljoonakaupungin keskustan vääränpuoleisessa liikenteessä ensin hotellin nurkille poimimaan porukat ja sitten ulos kaupungista. Kannatti todellakin ottaa auto varustettuna automaattisella tullimaksujen lukijalla. Voimme hoitaa tietullit näppärästi vasta autoa palauttaessa.

Pari tuntia ajettuamme horisonttiin alkoi nousta Japanin Alppien lumihuippuisia vuoria. Gunman prefektuurin pohjoisnurkassa oli tunneleita, tie kävi kippuraiseksi ja yhä kapeammaksi. Välillä kiipesimme jyrkkää ylämäkeä kallioharjanteen yli, välillä sukelsimme syvään laaksoon ja ylitimme pari kertaa Tonejoen. Ilma oli kosteaa, ja jännitti, miten paluumatka sujuisi. Tokiossa oli ollut aurinkoista ja lämpötila suomalaisen kesän 16–21 asteessa, mutta vuoristoon oli povailtu lunta ja miinusasteita.

Lopulta laskeuduimme vuorenrinteiden väliseen rotkoon ja ylitimme Tonen sivujoen Takaragan. Sen varressa, perinteisessä Tagaragawa Onsen Onsenkakun seitsemän ja 12 tatamin jokinäkymähuoneissa ja luonnon kuumissa lähteissä viettäisimme seuraavan vajaan vuorokauden.

Perinteinen kylpy ja illallinen

Pian tepsuttelimme onsenin lainatohveleihin sekä valitsemiimme yukatoihin sonnustautuneina joen yli ja pihan läpi, ja astuimme onsenin uima-asuissa (naisilla lyhyet ruskeat olkainmekot ja miehillä ruskeat lannevaatteet) ihanan lämpimään altaaseen. Hämärä laski vuoriston ylle, ja kivilyhdyt valaisivat altaasta nousevia höyrykiehkuroita. Ruskan paras terä oli vuoristossa jo ohi, mutta veden pinnalle leijaili vielä japaninvaahteran keltaisia ja punaisia lehtiä. Takaragan rauhoittava kohina säesti ympäröivää hiljaisuutta.

Kylpylällä oli pitkä historia. Tarun mukaan kansansankari Yamato Takerunomikoto (eli noin 72–114) oli ollut valloittamassa maata, kun hän oli noussut läheiselle Hotakayama-vuorelle ja sairastunut. Silloin hän oli nähnyt haukan lentävän laakson yllä. Hän oli kulkenut linnun näyttämään suuntaan, löytänyt kuuman lähteen ja mennyt kylpemään. Herrapa oli parantunut täysin ja pystynyt jatkamaan matkaansa.

Japanilaisten esivanhempiin kuulunut esihistoriallinen metsästäjä-keräilijäkansa, jomonjinit, ovat todistetusti käyttäneet Takaragan kuumia lähteitä 14000–300 eaa, ja niiden on todettu olevan tehokas hoito moniin sairauksiin nykyihmisillekin. Takaragawan kylpylä oli perustettu 1936. Päärakennus oli vuodelta 1955 ja lisärakennuksia oli rakennettu vielä 1966. Katso lisää kylpylästä.

Kylvyn jälkeen kokoonnuimme yukatoissamme illallispöytään. Niitä suositeltiin käyttämään kaikkialla kylpylän tiloissa. Ateria koostui perinteiseen tapaan useista pienistä annoksista. Edessämme olleiden keitinten polttoainepalat sytytettiin, ja annokset kypsyivät höyrytysastioissa suunnilleen vartissa. Niitä odotellessa nautimme alkupaloja: erilaisia vihanneksia, sieniä, uppopaistettuja kaloja ja paljon muuta. Palan painikkeeksi saimme raikasta vettä sekä olutta ja sakea. Ruoka oli hyvää ja tunnelma illallisellakin rauhallinen mutta myös avoin ja iloinen.

Kun palasimme huoneisiimme, ja patjat oli pedattu tatameille valmiiksi. Takana oli pitkä matkapäivä, lämmin kylpy ja täyttävä illallinen. Joen tasainen solina kantautui ihanasti huoneeseen, mutta jostain syystä en millään meinannut saada unen päästä kiinni. Aikaerorasitus muistutti itsestään. Seuraavalla kerralla pitää varata kaksi yötä onsen-visiittiä varten.

Teekulttuuria

Toinen Tokion majapaikkamme oli temppelikaupunginosana ja huvittelun keskuksena tunnetun Asakusan The Gate Hotel Kaminarimon by Hulic. Yimmän kerroksen aulasta, ravintolasta ja terassilta oli mielettömät näkymät kaupunkiin, kuuluisalle Sensoji-temppelille ja Tokyo Skytree -tornille. Ei ollut hassumpi paikka nauttia iltadrinkkiä ja aamiaista.

Seuraavana päivänä osa porukasta osallistui Maikoya Tokyon teeseremoniaan, johon perheen pienin ei vielä päässyt mukaan. Aluksi valitsimme kimonot, jotka sitten puettiin päällemme. Asukokonaisuudessa oli niin monta kerrosta, laskosta ja vyötä, ettei siitä itsekseen olisi tullut mitään. Sitten hiukset kammattiin sopivaan tyyliin, ja kampaus viimeisteltiin valitsemillamme koristeilla.

Reilu tusina osallistujia asettui teehuoneen tatameille, ja erinomaista englantia puhuva oppaamme eli teishu vei meidät pikamatkalle matchateen maailmaan. Pikamatkalla seremoniaosuus kestää noin tunnin, kun täyspitkä seremonia voi hyvin viedä kolmekin tuntia.

Aluksi teishu kertoi matchan historiasta, siihen liittyvästä tapakulttuurista ja zenfilosofian merkityksistä seremoniassa. Wa, kei, sei ja jaku kääntyvät suomeksi harmoniaksi, kunnioitukseksi, puhtaudeksi ja tyyneydeksi. Sitten hän näytti mallia. Teeseremoniaa toteuttaessaan hän muuttui silmänräpäyksessä iloisesta ja eläväisestä oppaasta vakavaksi ja keskittyneeksi seremoniamestariksi. Siinä olikin seremonian ydin: syventymisessä satojen vuosien perinteeseen, teekupin, sen tekijän, itse teen ja sen vastaanottajan kunnioittamiseen ja kaiken muun unohtamiseen.

Matcha onkin taidetta!

Teeseremoniassa jokainen liike on taidetta, ja jokaisella aikojen saatossa hioutuneella liikkeellä on merkitys. Aluksi silkkiliina laskostetaan harkistusti ja työvälineet pyyhkäistään puhtaiksi. Teekuppiin annostellaan tarkoin käden liikkein oikea määrä laadukasta matchajauhetta. Bambukauhalla nostetaan padasta raikasta oikeanlämpöistä vettä, ja valutetaan se kauhaa myöten kuppiin… Tuntuu siltä, kuin seuraisi tanssia.

Seuraavaksi tartutaan matchavispilään peukalolla sekä etu- ja keskisormella. Jauhe sekoitetaan veteen nopealla, olkapäästä lähtevällä, edestakaisella liikkeellä. Sitten hidastetaan, tehdään jokunen siksakliike lähempänä pintaa, pyöräytetään muutaman kerran reunoilta kohti keskustaa, ja nostetaan vispilä hallitusti pois. Kulostaa helpommalta kuin on, mutta lopputuloksena on juoma, jonka pinnalla on tasainen kuohkea vaahto.

Täydellinen matcha tarjotaan pitämällä kuppia vasemmalla kädellä ja pyöräyttämällä sitä oikealla kaksi kertaa 90° myötäpäivään, niin että kupin kaunein puoli kääntyy vastaanottajaan päin. Teen nautittuaan hän kääntää kupin samalla tavoin vastapäivään ja antaa sen takaisin tekijälle. Oli, muuten, paras puhdas matcha, jonka olen koskaan nauttinut – ja tein sen (melkein kokonaan) itse.

Ruokakulttuuria ei koskaan saa liikaa

Nälän alkaessa iltasella muistuttaa itsestään lähdimme jälleen etsimään kivalta tuntuvaa ravintolaa. Seitsemälle syöjälle se ei ollut aina helppoa edes etukäteen varaamalla. Sillä kertaa satuimme mahtumaan Wagyu-grilliravintolaan ”kotikadun”, Kaminarimonin, varrella.

Wagyu tarkoittaa kirjaimellisesti “japanilaista karjaa”. Se ei ole yksittäinen nautarotu vaan käsittää useita alkuperäisiä japanilaisia rotuja, joista tunnetuin lienee Kōbe. Lihan maasta vienti on ollut kiellettyä 2012 asti, ja Wagyu-liha on hyvin arvostettua (ja arvokasta) paitsi Japanissa myös muualla.

Wagyussa on runsaasti öljymäistä rasvaa, joka sisältää terveellisiä omega 3 ja omega 6 -rasvahappoja. Rasva jakautuu tasaisesti ja liha on kauniisti marmoroitunutta. Rasvan sulamispiste on matala, alle kehon lämpötilan, noin 30 astetta. Siksi liha tuntuu sulavan suussa.

Tilasimme alkuun suuret kulhot mausteista salaattia. Kunnon salaattia ei siihen mennessä vielä ollutkaan tullut vastaan. Lisäksi tilasimme leikevalikoiman, joka koostui seitsemästä eri ruhon osasta. Oli ainakin paistia, filettä, ”helmaa” ja kieltä. Grillasimme leikkeet oman maun mukaan pöytägrillissä, jonka savut katosivat grillin rakenteiden kautta ulos. Se oli heittämällä paras liha-ateria, minkä olin koskaan syönyt.

Puisto-, veistos- ja rakennuskulttuuripäivä

Olimme aiemmilla Japanin-matkoilla vierailleet jo useissa upeissa puistoissa, mutta Tokiossa niitä riitti useammallekin reissulle. Nyt oli vuorossa Rikugien, jota kehuttiin sopivasti syksyisestä kauneudestaan.

Puistossa oli sievä lampi saarineen, eri-ikäisiä ja -lajisia puita sekä pikkukukkula. Lahdelmien yli kulki erilaisia siltoja. Vedessä pulikoi kilpikonnia, juovasorsia ja nokikanoja, ja jalohaikarat tepastelivat rannoilla. Puut olivat parhaassa ruskaloistossaan. Puistossa olikin siksi myös iltavalaistus, ja se oli auki normaalia 9–17 pidempään, kello 21 asti. Me vierailimme Rikugienissä päiväsaikaan emmekä ihan ainoina. Ruska oli houkutellut paikalle runsaasti erityisesti vanhemman polven paikallisia. Puistoon oli pieni pääsymaksu, joka oli vielä pienempi yli 65-vuotiaille.

Puiston jälkeen perhe jakautui taas mieltymystensä mukaan eri tahoille. Minä lähdin kolmen porukassa tutustumaan palkitun kuvanveistäjä Asakura Fumion ateljeekotiin Tokion Taitōssa. Studio oli rakennettu 1924 ja se kuului valtakunnallisiin luonnonkauniisiin alueisiin sekä valtakunnallisesti rekisteröityihin aineellisiin kulttuurikohteisiin.

Ateljeekodissa on kolme kerrosta, ihana sisäpihapuutarha karppilampineen ja muun muassa studio, kirjasto, orkideahuone, auringonnousun huone, pianohuone sekä asuinhuoneita. Valokuvaus on sallittu vain muutamassa pisteessä pyöreiltä matoilta.

Japanissa kengät on muuten otettava pois jopa useammin kuin Suomessa, esimerkiksi kaikissa vierailemissamme näyttelyrakennuksissa. Jos on liikkeellä varvikkaissa, pitää verhota jalat joko lainakuitukangaspussukoilla tai paikallisilla isovarpaan ja muut varpaat erottavilla sukilla. Fumion ateljeekodissa sukat sisältyvät sisäänpääsymaksuun. Mutta ei siinä kaikki! Kengät pitää ottaa pois myös kauppojen sovituskopeissa sekä joissakin ravintoloissa. Lentokentän vessassa oli jopa alas laskettava vaatteidenvaihtoalunen, jolle ei tietenkään saanut astua kengillä.

Loppupäivästä vierailimme vielä 1705 perustetussa, useista komeista torii-porteistaan tunnetussa Nezu-shintopyhätössä ja -puistikossa. Se kuului kaupungin vanhimpiin, ja monet sen rakennuksista oli nimetty tärkeiksi kulttuurikohteiksi. Puistikko oli kuulemma kauneimmillaan keväällä atsaleojen kukkiessa, mutta se oli oikein kaunis ruskan väreissäkin.

Kaiken maailman kulttuuria kaupan

Oedossa, lähellä Tokyo Stationia, järjestetään Japanin suurin ulkoilma-anttiikktori pari kertaa kuukaudessa. Yli parissasadassa myyntipisteessä on tarjolla jännittävää tavaraa paitsi Japanista myös eri puolilta maailmaa. Kaupan on taloustavaraa, vaatteita, kuten kimonoita, keramiikkaa, kirjoja, koristeita ja paljon muuta. Hinnat vaihtelevat hyvin halvasta hyvin kalliiseen. Pikavilkaisulla esimerkiksi Arabian astiat maksoivat saman verran kuin Suomessa. Muutakin pohjoismaista muotoilua oli tarjolla.

Jälkipolven mukaan lähti jokunen onnea, terveyttä ja vaurautta tuova sekä suojelua symboloiva Kokeshi-nukke hyvin edulliseen hintaan. Vanhaa puukulhoakin pohdittiin, mutta niin pitkään, että joku muu oli ehtinyt tekemään ostopäätöksen nopeammin.

Muistojen aika

Viimeiseksi Tokion-illaksi onnistuimme varaamaan (ainoat) paikat 2019 vieraillun lempiravintolamme Nihonbashi-Gunpachi-omakasen tiskille. Ravintolan isäntä oli vanhentunut silminnähden, eikä hänen tarjoilijana ja tulkkina toiminutta poikaansa enää näkynyt. Onnistuimme kuitenkin kommunikoimaan, että olimme käyneet hänen vieraanaan reilut kuusi vuotta aiemmin. Se lämmitti selvästi vanhuksen mieltä. Söimme herkullisia nigirejä, joimme laadukasta sakea, mutta edelliseltä visiitiltä ylitse muiden mieleen jäänyttä hitusen pinnastaan paahdettua engavaa (ruijanpaltaan evää) ei ollut tarjolla. Vanhus antoi perheen pienimmälle muistoksi sievän avanmenperän ja meille muille soppa-aineksia. Onneksi kävimme.

Vihoviimeisenä päivänä astelimme Sumidajoen rantaa ja nautimme sunnuntaitunnelmasta, koiranulkoiluttajista ja lapsiperheistä – sekä lämmöstä ja auringosta. Kaupunki oli muuttunut selvästi reilussa parissakymmenessä vuodessa. Enää länsituristi ei ollut kummastelun aihe. Meitä oli paljon, mutta edelleen löytyi rauhallisia soppeja, joissa voi aistia aitoa tunnelmaa. Ja paikallinen ruokakulttuuri on edelleen maailman parasta! Söimme siitä vielä viimeiset näytteet, sanoimme ”Baibai Tokyo!”, ja palasimme pohjoisnavan yli pimeille sateisille kotikonnuille.

Kuvakavalkadi Japanin syksystä 2025. Klikkaamalla kuvia, ne aukeavat suurempina karuselliin. Alempaa löytyy erityisesti ruokakulttuuriin keskittyvä galleria.