Linnojen ja Lairdien mailla
Skotlannin taitavilla kivenhakkaajilla on ollut puuhaa 1000-luvun alusta asti. Ovat muotoilleet upeita linnoja, kirkkoja, siltoja ja muureja. Lisää kuvia artikkelin perässä galleriakarusellissa. Klikkaamalla kuvia kuvat näkyvät suurempina.
Udun keskeltä erottuu Sisä-Hebridien saaristoon kuuluvien Juran Papsien ja Mullin Ben Moren muodot. Atlantilta virtaava merivesi saarten ympärillä on kirkasta, ja joka saarella on omanlaisensa juomavesi. Jossain maistuu rauta ja humus ja toisaalla se on kalkin karaisemaa. Viskin ystävä löytää kartalta lisää tuttuja nimiä: Tobermory, Islay, Bowmore, Oban… Juran nimi juontaa juurensa muinaisnorjan Dýreystä gaelinkieleen Diùraksi muoutuneesta sanasta, joka tarkoittaa kaurissaarta. Skyen saaren jälkeen toiseksi suurimman Mullin nimi taas tulee Mylistä ja tarkoittaa laaksojen välissä olevaa kallioharjannetta.
Saavuimme Hidden Lanelle juuri sopivasti iltapäiväteelle. Lähtö oli ollut kukonlaulun aikaan, ja lento Edingburghiin oli vienyt kaksi ja puoli tuntia. Siskonpoikani, Makke, oli tullut meitä Glasgown bussiasemalle vastaan, ja hänen kämpälleen oli jatkettu taksilla. Matkaseurueeseen kuului Maken, minun ja puolisoni Oskarin lisäksi siskoni Tiina ja tyttärensä Micky, ja matkan päätarkoitus oli juhlistaa Maken valmistumista geologian tohtoriksi.
Makoisan ja täyttävän iltapäiväteen jälkeen noukimme matkatavaramme Makelta ja kävelimme Glasgown halkaisevan Clydejoen yli Social Hub -hotellille, Maken kämppä kun täyttyi jo kotijoukoista. Perin väsyneinä päädyimme syömään kävelymatkan päästä löytyneessä kiinalaisravintolassa kahden kesken. Valinta osoittautui täydelliseksi, eikä sen jälkeen tarvinnut unta kauaa odotella.
Juhlapäivä!
Glasgow paljastui ihanaksi, historialliseksi mutta eläväiseksi kaupungiksi, täynnä mahtavia vanhoja puistoja, upeita ”Harry Potter -rakennuksia”, taidokkaita muraaleja ja lähihistorian tuomaa kerroksellisuutta. Monet kukkulat ja kiemurteleva Clyde sivujokineen vain lisäsivät kaupungin tenhoa ja monimuotoisuutta.
Kaupungin alkuvaiheista ei ole tarkkaa tietoa, mutta Mungo-niminen munkki oli kuulemma perustanut Clydejokivarteen luostarin suunnilleen vuonna 580. Myöhemmin hänestä lienee tullut silloisen Strathclyden kuningaskunnan arkkipiispa.
Glasgowssa oli meneillään valmistujaisviikko, ja kaikki hotellit olivat kalliita ja täynnä. Kun ilahduttavan monipuoliselle aamiaiselle seuraamme liittyi vastasaapunut Oskarin siskon nelihenkinen perhe, juhlaseurueemme koko oli kasvanut yhdeksään!
Parturi oli joutunut perumaan juhlakalun hiustenleikkuun sairastapauksen vuoksi, mutta poika oli kuin olikin onnistunut löytämään toisen. Vastasuittu tuore tohtori tyylikkäässä puvussaan opasti ryhmämme 1796 perustetun Strathclyden tutkimusyliopiston saleissa, labroissa ja teknisissä tiloissa, joissa hän oli vuosien mittaan työskennellyt. Valtaosa tuon Yhdistyneiden Kuningaskuntien ensimmäisen tekniikan yliopiston henkilöstöstä oli joko kiinni valmistujaispäivän touhuissa tai karannut kesälomille, mutta onnistuimme silti tapaamaan muutamia Maken professoreista ja muista työkavereista.
Maken väitös (viva, lausutaan vaiva 🙂 ) oli hyväksytty pienin muutoksin jo huhtikuun lopulla, mutta työkiireiden vuoksi hän ei ollut ehtinyt tekemään kaikkia tarvittavia muutoksia. Siksi hän kutsui valmistumistaan ”pseudovalmistumiseksi” eikä saanut osallistua kaikkiin seremonioihin (kuten pari tuntia kestävään papereiden jakoon… ”Tosi harmi!” 🙂 .
Keskityimme sen sijaan juhlimaan pojan saavutusta hyvän ravintolaillallisen ääressä. Ylpeä äiti piti tunteikkaan maljapuheen, ja lahjaksi kokkauksesta tykkäävä tohtori sai hienon japanilaisen keittiöveitsen, varta vasten Trenditekijöillä teetetyt logopaidat: ”Rock Doctor” ja ”Kivitohtori” sekä suomalaisia juhlajuomia.
Kavereille kanssa
Seuraava päivä meni turbokierroksilla, kun kävimme ruokakaupoissa ja kuorimme, pilkoimme, suikaloimme, muussasimme, paistoimme sekä sekoitimme erilaisia herkkuja meksikolaista fiestaa varten. Illan suussa Maken opiskelu-, juoksu- ja kiipeilykavereita liittyi mukaan juhlistamaan ystävänsä valmistumista. Siinä vierähti muutama tunti yrittäessämme parhaamme mukaan ymmärtää paikallista, hyvin vahvasti skottimurrettua englantia. Toki mukana oli myös kansainvälistä perusenkkua puhuvaa porukkaa. Oli hauska ilta.
Kaiken juhlapuuhan ohessa Maken piti pakata pari repullista rompetta kuukauden mittaiselle työkeikalleen Tansanian Meru-vuoren rinteille. Makke on erikoistunut maalämpöön, ja kansalaisjärjestön rahoittama keikka piti sisällään mm. aiheen koulutusta paikallisille. Töiden ohessa hän toivoi näkevänsä Afrikan villieläimiä sekä pääsevänsä kapuamaan mainitun vuoren huipulle.
Arushan kansallispuiston keskellä sijaitseva Meru on uinuva tulivuori. Sen, Tansanian toiseksi ja Afrikan viidenneksi, korkein huippu yltää 4565 metriin. Kotiin palattuamme saimme todistusaineistoa, että molemmat toiveet olivat toteutuneet. Kuvissa vilahteli apinoita, kirahveja, seeproja, pahkasikoja sekä jännittäviä hetkiä vuoren rinteillä. Huipulta oli komea näkymä pilvien yli Kilimanjarolle!
To Hielands!
Oskarin siskon porukoiden oli lähdettävä kotimatkalle seuraavana päivänä, mutta meitä muita odotti vielä parin yön pikavisiitti Skotlannin Ylämaan pitkien vuonojen ja lukemattomien saarten rikkomalle länsirannikolle.
Tuon tarunhohtoisen maan nimi tulee gaelinkielen sanasta Ghàidhealtachd, mikä tarkoittaa gaelien paikkaa – siis Skotlannin gaelien historiallista aluetta. Ylämaasta kertovat paitsi keltit ja klaanit, kilttikankaat ja säkkipillit myös Skotlannin kansalliskasvin, ohdakkeen, ja kanervan peittämät nummet, lampaat (ne joiden villasta kilttien tartaanikankaat tehdään) sekä pitkäsarvinen ylämaankarja ja monisatavuotiset kivilinnat.
Oskari kurvasi kiinalaisen vuokrakärrymme (vuokraus oli oma, kallis ja monivivahteinen, tarinansa, joka veisi tässä liikaa tilaa) luoteeseen Loch Lomond & The Trossachs -kansallispuiston läpi. Loch Lomond on yksi monista vuonomaisen kapeista Ylämaan järvistä. Pysähdyimme ihastelemaan sitä Firkin Pointin levähdyspaikalle.
Seuraava tauko pidettiin Inverarayn (makuuni turhan priimakuntoisen) linnan tiluksilla Loch Fynen rannalla. Tuossa vaiheessa ymmärsin, että skotit käyttävät loch-sanaa paitsi järvistään myös kapeista merenlahdistaan eli vuonoistaan ja sikäläinen lordi on Laird. Toki linnan vanhoja, kauniisti hoidettuja sekä sopivan hoitamattomia metsä- ja maalaismaisemia halkovilla kävelyreitellä oli mukava verrytellä jalkojaan.
Matka jatkui Fynen rantaa lounaaseen, kunnes käännyimme Kintyre-niemen yli Bellanochin ohi ja sitten pohjoiseen kohti yöpymispaikkaa. Matkalla piipahdimme vielä Carnasserie-linnassa.
Vuonna 1560 valmistunut kolmikerroksinen Carnasserie tunnetaan ensimmäisen paikallisen protestanttipiispan ja hänen 50-henkisen henkilökuntansa kämppänä. Se on todennäköisesti rakennettu vielä vanhemman rakennuksen jatkeeksi. Carnasserien Kilmartin Glenin (laakson) alueelta tunnetaan myös lukuisia arkeologisia jäänteitä vielä aikaisemmasta asutuksesta: hautakumpuja, kalliopiirroksia ja kivikautisia ”seisovia kiviä” sekä kivikehiä. Tuolla riittäisi tutkittavaa pidempäänkin.
Corrie Housen isäntä otti meidät sydämellisesti vastaan esitellen ikkunoista näkyvien saarten mukaan nimetyt huoneemme: Juran, Shunan ja Mullin. Illalliset oli varattu etukäteen, ja rantakävelyn päätteeksi pääsimme asiaan. Pöytään kannettiin lampaankyljystä, kalapiirasta ja burgeria, kaikki paikallisista aineksista valmistettuja. Illan kruunasivat ihka-aidot skotti-GT:t ja -viskit järisyttävän upeiden maisemaikkunoiden ääressä.
Historiaa ja hiekkarantaa
Myös majapaikkamme kotikeittiössä valmistettu aamiainen osoittautui kerrassaan erinomaiseksi. Jotkut maistelivat kunnon skottiaamiaista kananmunineen, makkaroineen ja haggiseineen päivineen. Viimeksi mainittu on skotlantilainen perinneruoka, joka valmistetaan kaurahiutaleista, sipulista, lampaan maksasta, keuhkoista, sydämestä ja rasvasta. Koko komeus paistetaan lampaan mahalaukussa ja viimeistellään suolalla ja mausteilla. Omalle lautaselleni valitsin mahtavan tomaattileivän, jonka paahdetut kirsikkatomaatit vetivät vertoja parhaimmillekin meikäläisille!
Skotlannin maantiet ovat kapeita ja mutkikkaita, ja länsirannikon pikkutiet ovat äärimmäisen kapeita. Vastaantulevan auton ohitus voi olla haastavaa. Matkaan kannattaa varata reilusti aikaa. Onneksi Oskari osaa ”väärällä puolella” ajelun mallikkaasti, kokemusta kun on karttunut mm. Australian, Japanin ja Uuden-Seelannin liikenteestä.
Vierailimme aamulla Kilmartinin mielenkiintoisella hautuumaalla, jossa saattoi lukea läntisen Skotlannin vanhimpien, liki tuhatvuotisten, taitavasti kaiverrettujen hautakivien kertomaa paikallishistoriaa. Kelttiylimystön hautapaasien kuvituksina oli mm. keskiajan sotureita ja heidän aseistustaan, metsästyskoiria, keritsimiä ja myyttisiä eläinhahmoja leijonista yksisarvisiin.
Matka jatkui varjoisien metsiköiden ja vehreiden lammaslaidunten lomitse Kilmoryn hiekkarannalle, jota Corrie Housen vieraanvarainen isäntä oli meille kehunut. Pariskunta kävi usein itsekin siellä lenkittämässä spanieleitaan.
Luontoretket olivat päivän teema, joten mukava kävely rannalle sopi aiheeseen. Pistäytyipä Makke uimassakin! Takaisin tullessa kipaisimme Tiinan kanssa kurkistamaan Kilmory Knapin St Maryn yllättävän hienoon kappeliin (niinkin kaukana kaikesta). Kappelin uskotaan olevan peräisin 1200-luvun alkupuolelta, ja sen suojassa oli pieneltä kirkkomaalta pelastettuja varhaiskristillisiä ja keskiaikaisia hautakiviä 1300- luvulta 1500-luvulle.
Sitten piti päästä lounaalle, mielellään syömään merenelävää. Olimme sentään valtameren rannikolla. Pöytä oli varattu Tayvallich Innin terassille. Lautasille valikoitui mm. kalmaria, perinteistä fish ’n’ chipsiä ja kampasimpukkaa. Tuoreet merenantimet olivat todella herkullisia – ja ilmapiiri mitä mukavin!
Tammimetsän taikapiiri
Taynishin maailman mittakaavassakin merkittävällä luonnonsuojelualueella on Britteinsaarten suurimpiin kuuluva alkuperäinen talvitammimetsä. Laji eroaa hieman meikäläisestä metsätammesta. Taynishin valtavat sammalta, jäkäliä ja muita päällyskasveja kantavat tammet olivat seisseet rauhaisalla niemellään yli 6000 vuotta! Niiden alla vallitsi lauhkean sademetsän taianomainen hiljainen tunnelma, jonka rikkoi silloin tällöin korennon surina tai linnun liverrys. Saattoipa kuulla perhosen siipien lepatuksenkin.
Noin 10 kilometrin lenkkipolku vei tammimetsän siimeksestä ruohikkoaukeiden ja pikkunummien läpi taas tammimetsään. Barr Mórrin 127-metrinen nyppylä oli niemen korkein kohta, eikä merenranta ollut koskaan kaukana. Niemen kärjessä laidunsi karjaa ympäristönhoitohommissa, ja loppusuoralla oli vanhan myllyn rauniot sekä myllypuroa ruokkinut Lochan Taynish -niminen rämelampare.
Juuri erilaisten elinympäristöjen mosaiikki tekee suojelualueesta niin tärkeän ja monimuotoisen. Siellä elää harvinaisiakin lajeja, kuten Euroopan vaarantuneimpiin perhosiin kuuluva punakeltaverkkoperhonen.
Viimeinen ilta länsirannikolla
Majapaikkamme ei tarjonnut illallista sunnuntaisin, mutta isäntä oli varannut meille pöydän naapurikylän Loch Melfort -majatalon ravintolasta. Olikin hauska tutustua uuteen ravintolaan (jonka sivuhuoneessa isäntäväkemmekin näkyi hauveleineen viihtyvän).
Ulkoilupäivän päätteeksi ruoka maittoi, eikä wee (pieni) rantakävelykään ollut hassumpi. Tuolla jossain, Juran pohjoiskärjen ja Scarban saaren välissä oli jännittävä Corryvreckan-salmi, jossa vuorovedet saivat aikaan vaarallisia, maailman kolmanneksi suurimpia, jopa 18 kilometrin tuntinopeudella hyöriviä vesipyörteitä sekä 9-metrisiä aaltoja…
Tähän ihmeelliseen maahan pitäisi päästä uudestaan – ajan kanssa! Pitäisi koluta lisää rantoja, kiivetä munroita ja sukeltaa syvemmälle kelttihistoriaan. Skotlanti oli saanut ikuisen paikan sydämessäni.
Obanin kautta Edinburghiin
Oban on Skotlannin meriruokapääkaupunki, julisti sataman sapuskakoju. Obanissa oli toki myös oma vanha viskitislaamonsa, ollut jo 1794 lähtien, mutta se vaikutti pahasti turistihintaiselta. Gaelinkielisen An t-Òban nimen taustalla on Firth of Lornin eli Lorn-vuonon pieni lahti. Paikalla oli todistettu olleen asutusta jo 8000 vuotta sitten, mutta vasta mainittu viskitislaamo oli muodostanut ytimen, jonka ympärille kylä ja kaupunki alkoivat tosissaan kehittyä. Nykyään Obanin pääelinkeino oli matkailu, ja vilkkaan sataman kautta liikennöi lauttoja monille Hebridien saarille.
Britteinsaarten säät syntyvät Pohjois-Atlantin matalapaineista. Niistä samoista, joista Suomikin saa Norjan ja Ruotsin Skandivuoriston loiventaman osansa. Briteissä siis sataa usein, erityisesti länsirannikolla, ja säätila saattaa muuttua hyvin nopeasti.
Koko reissuviikollemme oli luvattu sadetta. Välillä sitä oli saatukin, mutta huomattavasti vähemmän kuin olin pelännyt. Lähdimme Obanista sateen saattelemana ja saavuimme Edinburghin auringonpaisteeseen. Sitten lähdimme kohti kotia. Makke, Tiina ja Micky jäivät Skotlannin pääkaupunkiin vielä yöksi, jonka jälkeen Makke painui Tansaniaan ja äiti ja tytär seurasivat meitä koti-Suomeen.
P.s. Kone oli täpötäynnä, ja meidän piti jättää matkatavarat eri säilytyslokeroihin varsin etäällekin paikoistamme. Poistuessa huomasimme, että tuliaiskassi oli poissa! Henkilökunta veikkasi syyllisiksi erästä perhettä. Säntäsin poistuvien matkustajien lomitse, saavutin tuntomerkkeihin sopivan kaverin ja kysyin: ”Excuse me, did you accidentally take our bag?” (Sitä ei todellakaan olisi voinut ottaa vahingossa, mutta sama se. Saimme sen takaisin.)
Glasgow-kuvia – klikkaamalla kuvia kuvat näkyvät suurempina
Kuvia Ylämaan-reissulta
