Viikonvaihde Virossa

Häkellyttävän upea kahdeksan metrin korkuinen vesiverho putoaa Baltian klintiltä seitsemän metriä syvään hiidenkirnuun. Vesi kimmeltelee valkoisen ja hopean sävyissä, ja auringonvalo ja varjot luovat verhoon viehkon välkkeen. Kevät- ja syyssateilla veden väri vaihtelee okran ja lämpimän ruskeissa sävyissä ja pakkasilla vesi jäätyy. Jägala juga eli Jägala-vesiputous on Viron korkein luonnollinen vesiputous. Leveyttäkin tuolla ällistyttävällä luonnon veistoksella on 50–70 metriä vesimäärästä riippuen. 

Baltian klintti puolestaan on yli tuhat kilometriä pitkä kalkkikivitörmä, joka kulkee Itämeren poikki Laatokalta aina Ruotsin Öölannin saaren länsirannikolle. Jägala-joki kuluttaa U:n muotoiseksi muovaamaansa klintin reunaa noin 17 senttiä vuodessa. Kiviaines kulkeutuu vehreän laakson lomitse kadoten lopulta viimeistään vajaan viiden kilometrin päässä lainehtivaan Suomenlahteen. 

Vaikka olemme saaneet nähdä maailman suurimpiin kuuluvia vesiputouksia Niagarasta Iguassuun, niihin verrattuna pieni Jägala tekee vaikutuksen. Onneksi sievä ja puhdaslinjainen putous sekä vähän alempana virtaava koskikin on ymmärretty suojella jo Neuvosto-Viron aikaan vuonna 1959. 

Irti arjesta Tallinnan illassa

Syyskuu alkoi koleudesta huolimatta lämpöisissä merkeissä, kun lähdimme neljän hengen porukalla lahden yli etelään. Matkasuunnitelma oli kiteytetty luonnosta ja hyvästä ruuasta nauttimiseen. Tosin alku oli hieman hankala, kun varaustamme ei löytynyt hotellin järjestelmästä.

Olimme varanneet Viking Linelta parin yön paketin, joka piti sisällään paitsi matkat myös majoitukset modernissa L´Ermitagessa. Vanhankaupungin tunnelmalliset hotellit olivat houkuttaneet mutta hinta oli ratkaissut. Lopulta meille löytyi petipaikat ja löytyivät vielä seuraavillekin tulijoille – Bookingin kautta varauksensa tehneille. 

Huoneet olivat pieniä ja yksinkertaisia mutta sängyt ja näkymät mukavia. Lattiasta kattoon ulottuvista ikkunoista näkyi vehreän lehvästön kehystämä sievä vanha puutalo. Myös L´Ermitagen sijainti osoittautui loistavaksi. Hotellista oli suunnilleen viiden minuutin kävelymatka vanhaan keskustaan viehättävän Lindamäen puiston läpi.

Järjestelmäongelma oli venyttänyt sisään kirjautumista sen verran, että ensimmäisen illan ravintolaamme oli otettava taksi. Oli oikein mukava ja edullinen kyyti! Voisimme sitten hyvin sulatella ruokaa patikoimalla tuon kuuden kilometrin taipaleen takaisin.

Legendaariseksi kehutusta Tuljakista kerrottiin: ”Viron modernistisen arkkitehtuurin mestariteos valmistui vuonna 1964. Betoniterassti, tummat lasit ja puiset julkisivut – ne ovat kahvila rakennuksen kolme hallitsevaa elementtiä. … Tuljak on todellinen kultuurimonumentti. Muistolautakunta tunnusti Tuljakille Tallinnan kaupunkisuunnitteluviraston ’Parhaan kunnostetun muistomerkin’ ja ’Vuoden parhaan kunnostetun muistomerkin’…” Yhtä kaikki: rakennus oli ihana, sisustus todella tyylikäs, näkymät kauniita ja ruoka sekä viini kerrassaan erinomaisia. Sisareni valitsema jälkiruoka, Puolikuuksi nimetty ”suklaakakku”, aiheutti armottoman annoskateuden. Suosittelen lämpimästi!

Päiväretkelle Pohjois-Viron luontoon

Viron ja koko entisen Neuvostoliiton vanhin kansallispuisto on perustettu 1971. Sen nimi, Lahemaa, pohjautuu suomalaisen maantieteilijän, Johannes Granön, nimitykseen kyseisestä Suomenlahden etelärannan ”lahtien maasta”. Ilman vesialueita vajaan 500 km2 kokoisessa kansallispuistossa on vanhoja rantakyliä, komeita kartanoita sekä monipuolista luontoa hiekka- ja kivirannoista jokilaaksoihin ja erilaisista soista koskemattomiin metsiin. Alueen eläimistöön lukeutuvat niin villisiat ja saksanhirvet kuin sudet, karhut ja ilvekset. Ja koko upeus sijaitsee vain noin 40–80 kilometrin ajomatkan päässä Tallinnasta!

Lahemaassa on tulentekopaikkoja ja leirintäalueita sekä patikka- ja pyöräilyreittejä kilometrin–parin pistäytymisiin tai kymmenien kilometrin vaelluksiin. Käytettävissämme ollut aika rajasi tutustumiskohteiksemme kaksi mukavaa pikkureittiä. 

Suositun Viru raban eli Viru-suon polun pituudeksi kerrotaan 3,5 km, mutta se on vain yhteen suuntaan. Lähinnä pitkoksista muodostuvan itäisen reitin varrella on näyttävä näkötorni, josta avautuvat hulppean maisemat, sekä suurin osa kauniista lammikoista ja lampareista. Reitin toisessa päässä on tietotaulu, jossa kerrotaan suon kuivatuksesta ja turpeenotosta, joita alueella on aiemmin harjoitettu. Lähtöpaikkaan voi palata harjun kainalossa turpeennostoalueen laitaa kulkevaa, hieman lyhyempää metsätietä pitkin tai samoja pitkospuita pitkin takaisin. Valitsimme viimeksi mainitun vaihtoehdon. Hieno suo lampareineen on täsmälleen yhtä hieno toiseenkin suuntaan kulkien.

Toiselle lenkillemme lähdimme Käsmun kylän sievältä kappelilta. Käsmun pikkulenkin pituus on 4,2 km ja se vie somalta lomakeitaalta vaikuttavan kylän ja ”mastomännikön” läpi ”onnenkivikeolle” ja matalalla vedellä aina Paholaisensaarelle asti vievälle tuuliselle Saarenniemelle. 1.4.–15.7. linnuille on annettava pesimärauha, ja silloin saarelle kulku on kielletty. Hiekkaniemen rannoilla on valtavia lintujen rakastamia siirtolohkareita, joista suurimmat ovat yli viiden metrin korkuisia. Sopivan kokoisia kiviä löytyi evästauon ajaksi myös omien takamustemme alle.

Polku jatkuu ”Madlilepan leuka” -nimistä ruovikkolahtea kiertäen sisämaan suuntaan ja metsän läpi Viron suurimpaan lohkareikkoon, jota kutsutaan ”Kivenkylvöksi”. Mannerjää on sirotellut jopa 400 hehtaarin laajuiselle alueelle eri kokoisia kivenmurikoita kauas emäkalliostaan. Osa on jäänyt aikojen saatossa maakerrosten ja paksujen sammalten alle mutta osa törröttää yhä paljaana. Suurimmalla näkemällämme eli Matsikivellä eli Erakolla on korkeutta liki viisi metriä ja ympärysmittaa melkein 25. Kiven juurelta on enää reilu kilometri takaisin kappelille. Käsmunniemellä risteilee lukemattomia eripituisia polkuja ja raitteja. Suurin vaara siellä lieneekin eksyä pikkulenkiltä jollekin pidemmistä vaellus- tai fillarireiteistä. Opasteet eivät aina ole aivan yksiselitteisiä.

Viimeinen luontokohteemme Viron pohjoisrannikolla oli jutun alussa mainittu kaunis Jägala-putous. Siellä ei tarvitse pitkiä taipaleita tarpoa. Autolla pääsee kummallekin puolelle Jägala-jokea, eikä kävellä tarvitse kuin joitakin kymmeniä metrejä. Jämerät portaat vievät jopa putouksen alle ainakin Jägala-joen tien parkkipaikan puolelta.

Leppeä ilta vanhassakaupungissa

Toseksi illaksi meille oli suositeltu kuluvana vuonna 70 vuoden iän saavuttanutta Pegasus-ravitolaa. Harju-kadun varteen hauskasti kolmeen kerrokseen rakennetusta ruokapaikasta on komeat näkymät Pyhän Nikolaoksen kirkolle ja sitä ympäröivään puistoon. Tämäkin ravintola edustaa tyylikkäämpää neuvostoarkkitehtuuria. Sisustus on hauskaa ja värikästä vanhoine kirjoineen ja kymmenine pöytälamppuineen, mikä katossa, mikä seinässä tai ihan pöydässä. Annokset on tehty laadukkaista paikallisista raaka-aineista sesongin mukaan. Yksinkertaisiksi ja puhtaiksi mainitut maut olisivat mielestämme voineet olla vieläkin yksinkertaisempia. Pegasus oli kiva paikka, joka ei ihan päässyt aivan edellisen illan tasolle, mutta hinnatkin olivat selvästi huokeampia. Vuonna 1962 avattu ravintola on kuitenkin varmasti kokemisen arvoinen – ja Viro on aina visiitin arvoinen!