Kilpikonnien ja leguaanien mailla

Mustavalkoleguaani eli nokileguaani tai keskiamerikanpiikkihäntäleguaani lämmittelee korallikallion päällä.
Lisää kuvia kuvateksteineen kuvagalleriassa tekstin jälkeen. Klikkaamalla gallerian auki kuvat näkyvät suurempina.

Aamiaispöytään kannattaa kiiruhtaa varhain. Silloin rantaterassilta ehtii ihailemaan paitsi auringonnousua Karibianmerestä myös yön aikana hiekkarannalle kertyneiden sargassolevien sopukoista aamupalaa etsiviä kahlaajia, lähinnä karikukkoja, sipejä tai sirrejä. Saa tuntea ylös ponnistavan auringon ja ikiaikaisen koillispasaatin lämmön kasvoillaan, ja samalla ehtii varaamaan yhden ulkoterassin vähistä pöydistä. Merituulessa aamupala maistuu erityisen hyvältä.

Puolisoni oli saanut matkalahjakortin kahdelle. Päätimme sijoittaa sen Meksikoon, sillä siellä emme olleet koskaan käyneet. Matka oli raskas. Se oli pitkä ja inhoan lentämistä. Pelkästään lento kesti liki 13 tuntia, autolla jatkettiin parisen tuntia, ja odotteluista tuli muutama tunti lisää. Seitsemän tunnin aikaero sinetöi sisäisen kellon solmut.

Quintana Roo, Akumal Bay

Loman ensimmäiset päivät menivät kostean lämpimästä ilmanalasta nauttimiseen, paljasjaloin rantahiekassa tallustelemiseen sekä valmiista ruuasta iloitsemiseen. Se oli ensimmäinen reissu viiteen vuoteen kahden. Poikkeuksellinen se oli siksikin, että se oli vaihtoehtojen puutteessa all inclusive. Oleskelupakettiin kuuluivat kaikki: majoitus, ruuat ja juomat. Viihdykettäkin tarjoiltiin musisoinnista joogaan sekä iltatorista suppailuun ja lattaritansseihin.

Akumal on mayakieltä ja tarkoittaa kilpikonnien elinpiiriä. Liemikilpikonnat hakeutuvat Akumalin edustan noin kolmen kilometrin levyiselle lahdelle ruokailemaan ympäri vuoden ja rannalle lisääntymään huhtikuulta lokakuulle. Valliriutan suojaama matala lahdelma sopii hyvin kilpikonnapienokaisten ensisukelluksiin, ja sopivaa ravintoa on tarjolla.

Akumal Bayn turismia on kehitetty pikkuhiljaa 1950–60-lukujen taitteesta alkaen, ja se on lisääntynyt roimasti. Nykyään rannalla on pari vähän isompaa hotellia ja lisäksi vuokrattavia villoja. Varsinainen Akumalin kylä on suunnilleen kilometrin päässä sisämaassa. Se on reilun tuhannen asukkaan perimeksikolainen pikkukylä metsän laidalla.

Luontoturismi veitsenterällä

Tutkimusten mukaan Akumalinlahden vesi on kärsinyt erityisesti aurinkovoiteiden ja hyönteismyrkkyjen kemikaaleista, ja kilpikonnat ajattelemattomien turistien käsittelystä. 2016 Conanp (Meksikon suojelualueita hallitseva komitea) päätti, että lahdesta tehdään suojelualue. Poijuköysillä merkittiin rajoitusalueet, ja määriteltiin uudet säännöt ja rajoitukset, kuten että rajoitusalueiden ympäri sai pulikoida ainoastaan sertifioidun oppaan johdolla. Todellisuudessa näytti siltä, että useita sääntöjä seurattiin varsin luovasti. Esimerkiksi aurinkovoidekieltoa oli A) mahdoton valvoa ja B) sitä ei edes yritetty valvoa. Oppaiden sertifioinneistakaan en ollut vakuuttunut. Tärkeintä vaikutti olevan rahan tienaaminen kilpikonnaturismilla.

Akumalin ranta oli lain mukaan ilmainen, mutta kun paikalliset yritykset olivat kehittäneet palveluita, he olivat päättäneet vaatia 120 peson/paikallisdollarin (n. 6 USD:n) pääsymaksua. Hotellin punotuilla rannekkeilla varustautuneina meitä ei juuri hätyytelty. 

Rannan pohjoismutkaan järjestettiin päivittäin lukemattomia ”ui kilpikonnien kanssa” -retkiä, joihin houkuteltiin osallistujia pitkin Riviera Mayaa aina Cancúnista saakka. Olimme sukellelleet kilpikonnien seurassa monet kerrat, eikä kilpparien häiriköinti räpiköintiryhmässä innostanut ollenkaan. Snorklailimme mieluummin itseksemme sallituilla alueilla. Kilpikonnia ei näkynyt, mutta näkyi esimerkiksi espanjalaisten valloittajien vanhoja kanuunoita (muutama oli nostettu maihin esille), erilaisia kaloja, vähänlaisesti korallia ja komean kokoinen ruskokeihäsrausku.

Alkuperäiskansojen jalanjäljillä

Kolmantena päivänä lähdimme tutustumaan Väliamerikan historiaan. Herätys oli vähän neljän jälkeen, ja viiden maissa istuimme jo pakussa muutaman muun lähiseudun hotelleista haalitun suomalaisen kanssa. Playa del Carmenista 305D-tielle käännyttyämme kiipesimme isompaan turistibussiin ja jatkoimme Quintana Roon rajan yli Yucatánin osavaltioon. Reitinvalinta tuntui oudolta, kun katsoi karttaa. Tarkoituksena lienee ollut vain saada riittävän suuri ryhmä kasaan.

Saavuimme kuuluisan Chichén Itzán liki tyhjälle parkkipaikalle vähän ennen kahdeksaa. Ajoitus oli täydellinen! Raunioilta parin tunnin kuluttua palattuamme parkkipaikka oli kuin nuijalla lyöty. Sen sijaan onnettoman suomalaisoppaan paikallisoppaan erinomaisesta englannista vähän sinnepäin käännetyt jutut ei ollut hyvä ratkaisu. Pari tuntia oli alun alkaenkin liian vähän niin mielenkiintoisessa kohteessa, ja kääntämiseen kului liikaa kallista aikaa. En suosittele.

Chichén Itzá on tunnetuin ja parhaiten entisöity Kolumbuksen vierailua edeltäneen ajan historiallinen kaupunki. Unescon maailmanperintöluetteloon 1988 hyväksyttyä kohdetta on tutkittu 1900-luvun alusta alkaen. Näyttäviä rakennuksia ovat mm. El Templo de los Guerreros (soturien temppeli), El Caracol (kotilo) -observatorio ja El Castillona (linna) tunnettu kalenterinakin toiminut pyramidi. Mayat tiettävästi rakensivat ensimmäiset merkittävät rakennukset 600–800 jaa. Tolteekkikuningas Kukulcánin uskotaan vallanneen Chichén Itzán pääkaupungikseen 900-luvun lopulla, ja aluetta hallitsevaa 30 metriä korkeaa El Castilloa pidetään hänen pyramidinansa. Mutta sen alla tiedetään olevan pari pienempää, vanhempaa pyramidia… 

Pelin henki

Chichén Itzá tunnetaan myös useista mesoamerikkalaisen pallopelin kentästä. Pelin säännöt lienevät vaihdelleet ajan ja kulttuurien myötä. Paikallisoppaan mukaan palloa ei saanut koskea jaloilla tai käsillä, vaan mayojen versiossa sitä pukattiin lähinnä lantiolla ja harteilla. Umpikuminen pallo oli suunnilleen pään kokoinen ja painoi kolme–neljä kiloa! Pelin tuoksinassa tuli varmasti mahtavia mustelmia.

Pelin kulku yksinkertaistettuna: pallo piti pitää ilmassa, ja päämääränä oli saada se kentän laidoilla kuuden metrin korkeudessa olevien kivirenkaiden läpi. Jostain saavutuksista tuli pisteitä ja virheistä taas miinuspisteitä. Harvinaisen ”korin” tehnyt joukkue oli selvä voittaja. Peli oli myös uskonnollinen rituaali, jonka ansiosta mayojen maailma pysyi pystyssä. Opas kertoi, että sikäläisessä peliversiossa voittaneen joukkueen kapteeni uhrattiin jumalille, mikä herätti kovasti hämmästystä. Joitakin todisteita lienee myös siitä, että esimerkiksi pelin hävinneitä sotavankeja olisi uhrattu näytösluonteisten otteluiden päätteeksi.

Chichén Itzán Cenote Sagrado (pyhä cenote) on noin 60 metriä leveä ja 35 syvä lähde, jonka sateenjumalalle puolestaan uhrattiin ainakin nuoria tyttöjä. Ensin he puhdistautuivat huolellisesti niin henkisesti kuin fyysisestikin. Sitten uhri sidottiin liikuntakyvyttömäksi kauniilla kankailla ja koruilla, ja tuupattiin veteen. Uhrattavaksi pääsy oli kuulemma kunnia-asia.

Cenote siellä, cenote täällä

Jukatanin niemimaa erottaa Karibianmeren Meksikonlahdesta. Se on matalaa muinaisten merieliöiden rungoista ja kuorista muodostunutta huokoista kalkkikiveä eli karstimaata. Cenote puolestaan on karstiin syöpymällä syntynyt, osin meri- tai sadeveden täyttämä, onkalo. Jukatanilla ei ole jokia, joten makeavetiset cenotet ovat tärkeitä makean veden lähteitä. Jukatanilla arvellaan olevan jopa 10 000 cenotea, mutta vain osan ”katto” on romahtanut, jolloin cenote on nähtävissä maanpinnalta. 

66 miljoonaa vuotta sitten Jukatanin alueelle törmäsi asteroidi, jonka uskotaan aiheuttaneen dinosaurusten ja koko liitukauden joukkosukupuuton. Asteroidi jätti jälkeensä kuuluisan, osin Jukatanin niemimaan, osin Meksikonlahden alle hautautuneen, Chicxulubin kraatterin. Kraatterin parinsadan kilometrin läpimittaisen ympyrän kehälle on syntynyt paljon cenoteja ja ne ovat keskimäärin suurempia kuin muualla Jukatanilla.

Chichén Itzán -retkemme jatkui tutustumalla Tsukán Santuario de Vidan cenoteen. Mayojen mukaan Tsukán-käärme, luolien ja cenotejen omistaja, on elänyt maailman synnystä lähtien. Se vartioi valppaana, ettei veden kiertokulku koskaan katkea, vaan on aina täynnä elämää.

Ajoitus oli jälleen kohdallaan, ja Tsukán näyttäytyi rauhallisena ja luonnonkauniina. Alkuun meidät toivotettiin tervetulleiksi ja puhdistettiin mayakielisellä suitsukeseremonialla, jonka päätteeksi halasimme suurta parantavaa puuta. Käsivarret riittivät tuskin puoleenväliin! Sitten vaihdettiin uikkarit päälle ja peseydyttiin suihkun alla.

Vehreän kasvillisuuden ympäröimät kiviportaat johdattivat cenoten sisääntulotunneliin. Onkalon ylle kaareutuvan ”katon” rei´istä tulvi päivänvaloa hämärään luolaan. Katto ja seinät olivat muodostuneet tippukivistä, ja äänimaailman loivat ulos ja sisään lentelevät haarapääskyt. 60 metriä syvän cenoten vesi oli pehmeää ja vilvoittavaa, ja kanssamme uiskenteli pikkukaloja, luultavasti jotain mojaroita. Vain muutama porukastamme vaivautui uimasilleen, joten kokemus oli odottamattoman rauhaisa.

Sian Ka´anin luontoretki

Toisella retkellä suuntasimme Riviera Mayan rantatietä vastakkaiseen suuntaan. Ikäloppuun pikkubussiin sullottu porukkamme tuli eri puolilta Eurooppaa, ja opas oli saksalainen. Kohteena oli Sian Ka´anin maailmanperintö- ja biosfäärialue Belizen rajalla. Monimuotoinen suojelualue koostuu mangrovelaguuneista, trooppisista metsistä, dyynirannoista ja kosteikoista. Valliriutta rajaa laajat laguunit merestä. Reilut viisituhatta neliökilometriä kattavalla alueella lentelee yli 300 lintulajia, ja nisäkkäistä siellä elää kuulemma jopa jaguaareja, oselotteja, puumia ja tapiireja.

Tulumin läpi ajettuamme matka jatkui järisyttävän kuoppaista hiekkatietä. Selvisi, miksi reissua ei suositeltu selkävaivaisille. Mayahierontana mainostettua käsittelyä kesti reilu tunti. Neljänkympin nopeusrajoitus näytti lähinnä huvittavalta. Sillä tiellä ei todellakaan olisi voinut ajaa niin huimaa vauhtia! Hitaudessa oli se hyvä puoli, että ehdimme havaita matkan varrella mm. jukataninoravan ja valkokuonokoateja.

Restaurante Emily´sin kohdalta käveltiin metsän läpi laitureille. Porukkamme jaettiin kahteen pikkupaattiin, joilla painelimme mangrovekosteikon läpi kohti Isla Pájarosia, lintusaarta. Sitä kiertäessä bongasimme ainakin kalasääskiä, keisarifregattilintuja, ruskopelikaaneja, harmaahaikaroita, amerikanmerimetsoja ja karibianflamingoja. Sitten jatkettiin laguuneille jäljittämään delfiinejä. Muutamia nähtiinkin. Sitten veneet vaihdettiin hiukan isompiin ja merikelpoisempiin. Niillä kierrettiin Punta Allenin niemenkärki ja käytiin pikaisesti katsomassa liemikilpikonnaa. Sen jälkeen vähän pulikoitiin snorkkelin kera ja ilman (molemmat olisi hyvin voinut jättää väliin). Lopulta syötiin lounas Punta Allenin kylässä.

Kävelimme kylläisinä pikkuruisen kylän läpi niemen toiselle rannalle satamaan. Vielä oli se pakollinen krokotiili, tarkemmin kyhmyniskakrokotiili, näkemättä. Opas kuikuili ympäriinsä satamalahdelmalla, muttei onnistunut havaitsemaan yhtään. Hänellä taisi olla jo kiire iltarientoihin. Jäin katselemaan mangrovien juuristoja, ja siellähän erottui selvä krokon pyrstön sarveiskilpien rivi. Muutamalle porukastamme ehdin asiasta mainita, mutta suurin osa oli jo kiiruhtanut oppaan perään.

Punta Allenin krokotiililla ei ilmeisesti ollut niin väliä, sillä paluusatamassa nähtiin toinen. Se lienee ollut oppaiden vakiokaveri. Kyhmyniskat ovat aktiivisia lähinnä öisin, ja päivät ne köllivät auringossa tarkkaillen laiskanlaisesti ympäristöään. Sitten enää reilu tunti mayahierontaa, ja kohti ”oman” kattoterassin pientä pyöreää kylpyammetta.

Merenrantaraunioita omaan tahtiin

Kolmannen retken päätimme toteuttaa keskenämme. Ekskursion vaarallisin osuus oli vilkasliikenteisen, nelikaistaisen rantamaantien ylitys lähimmälle collectivo-pysäkille. Minibusseja posotteli rantatietä kumpaankin suuntaan varsin tiuhaan tahtiin, ja niihin pääsi, jos oli tilaa. Jollei ollut, piti odottaa seuraavaa. Näppärää, eikä maksanut paljon. 

Akumal kuuluu Tulumin kuntaan, ja kunnan suurin taajama, Tulum, on tunnettu siellä sijaitsevasta mayojen vanhasta rauniokaupungista. Kylästä on tullut suosittu matkakohde. Mayat eivät muuten ole vain historiaa vaan he ja heidän jälkeläisensä muodostavat edelleen merkittävän osan alueen väestöstä ja mayakieliä puhutaan laajalti.

Onnistuimme aikatauluttamaan retken oivallisesti. Hyppäsimme pois collectivosta ja saavuimme perille sopivasti porttien avautuessa. Lippujen hankinta aiheutti hieman päänvaivaa, kun ensin piti hankkia lippu Parque del Jaguar -puistoon ja vielä erikseen siellä oleville Tulumin raunioille. Alue oli huomattavasti pienempi kuin Chichén Itzá mutta sijaitsi upeasti aivan merenrannassa. Meri suojasi kaupunkia lännestä, ja muilla laidoilla sitä suojasi kahdeksan metrin paksuinen muuri parine vartiotorneineen. 

Tutustuimme mm. viehättävään cenoten ylle rakennettuun taloon, upealle paikalle rantajyrkänteelle pystytettyyn tuulenjumalten temppeliin ja El Castilloon, paljon Chichén Itzán keskuspyramidia pienempään, sekä freskotemppeliin, jota oli käytetty observatoriona, josta on seurattu auringon liikkeitä. Sen seinillä erottui edelleen jumalfiguureja ja muraaleja.

Tulum on ollut tärkeä vesi- ja maanteiden risteys- ja kauppapaikka. Tuntuu jännittävältä kulkea yli tuhatvuotisilla reiteillä ja kuvitella, millainen kuhina noilla teillä ja toreilla on ollut, kun suola, keramiikka, erilaiset tekstiilit, pii-, jade- ja laavalasiesineet, värikkäät sulat sekä kupari ja kulta ovat vaihtaneet omistajaa, ja miettiä, miten on hierottu hintaa ja kenties juhlistettu kauppoja yhteisen aterian tai kupposten äärellä.

Luontoa ”kotikulmilla”

Kolme retkeä riitti, kun lomakotinurkiltakin löytyi kaikenlaista kiinnostavaa ihan kävelyetäisyydeltä. Hotellin takaa alkoi hyvin tiuha jukatanilaisversio trooppisesta metsästä. Sillä puolella kohtasimme esimerkiksi aguteja, todennäköisesti väliamerikanaguteja. Ne ovat suunnilleen jäniksen kokoisia jyrsijöitä, joilla on suloiset sydämen muotoiset pikkukorvat. Etupihalla tepasteli jukataninkaklattajia. Ne taas ovat pitkäkaulaisia, -pyrstöisiä ja -kinttuisia kanalintuja. Pituutta niille kertyy kaikkiaan 45–60 cm. 

Mustavalkoleguaaneja eli nokileguaaneja tai keskiamerikanpiikkihäntäleguaaneja köllötteli vähän kaikkialla, mihin aurinko sopivasti sattui. Lähimmät asustelivat hotellin ravintolaan vievän kävelyraitin alla. Mustavalkoleguaani on kuulemma maailman nopein lisko ja suurin maaleguaanilaji. Sen nopeudeksi on mitattu liki 35 km/h, ja koiraat voivat saavuttaa puolentoista metrin mitan. Ne syövät nuorena lähinnä hyönteisiä mutta siirtyvät vartuttuaan kasvisravintoon. Toisinaan niille maistuvat edelleen myös erilaiset pikkuotukset tai -munat. Ne itse puolestaan maistuvat keskiamerikkalaisille. Niitä kasvatetaan ruuaksi ja lemmikeiksi, ja vaikka niitä myös metsästetään, niitä tuntuu riittävän kaikkialla.

Muista liskoista ainakin Sceloporus cozumelaen reitti ristesi omamme kanssa muutamaan otteeseen. En löytänyt otukselle suomenkielistä nimeä, mutta tämä Meksikolle kotoperäinen ”cozumelinpiikkilisko” muistuttaa hiukan kotoista sisiliskoa. Meksikosta löytyykin erilaisia ”piikkiliskolajeja” eniten koko maailmassa. Yhteensä lajeja on reilu sata.

Lintuja voi tarkkailla vaikka sieltä kattoterassin kylpyammeesta! Seurasimme sieltä mm. kalasääskien saalistusta, kalkkunakondoreja ja muita petolintuja, kuten soreahiirihaukaksi veikkaamani veitikkaa. Pitkäpyrstöturpiaalit pitivät päivittäin mahtavia ja hyvin vaihtelevia konsertteja pihapuissa. Oikea lintuharrastaja löytäisi parin viikon Jukatanin-reissulla varmasti satoja lajeja!

Lähtisinkö uudelleen? Mahdollisesti. Ruoka oli ok texmexiä, mutta aasialainen on enemmän makuuni. Järjestetyille retkille en lähtisi, tai ne pitäisi järjestää etukäteen kunnon asiantuntijaoppaiden kanssa. Akumal ja Tulum on nyt nähty, mutta löytyy Meksikossa ja Jukatanillakin muitakin kohteita.