Saimaan saaristossa

Järvimaisema Myhkyrän saarelta
Näkymä Myhkyrän saarelta Linnansaaren kansallispuistossa (lisää kuvia jutun lopussa)

Viimeinen kesälomaviikko käynnistyi ihastuttavassa vuonna 1933 valmistuneessa Hotelli Hospizissa Savonlinnan vanhimman mukulakiviraitin, Linnankadun, varrella. Sen yksilölliset huoneet, pehmeät sängyt ja mahtava aamiaispöytä valmistivat meitä Saimaan selille. Parissa päivässä oli hyvin aikaa nauttia aina upeasta Olavinlinnasta ja Savonlinnan mauista sekä hankkia viimeiset tarvikkeet ja ruoka-aineet viikon venereissua varten.

Karistettuamme Saimaacharterin rannan pölyt kintuista käänsimme kokkaa Kyrönniemen ympäri balladiinkin ikuistetun vuolaan Kyrönvirran vesille. Olavinlinnan mahtavien bastionien ja tornien ohitus ”kiehuvassa” kapeikossa oli maaginen kokemus. Tuntui kuin aikakone olisi heittänyt meidät keskiaikaan. Nyky-Savonlinna lakkasi olemasta, kun ihmettelimme kivilinnan korkeita muureja talonpoikina kauppamatkallaan. Mutta allamme ei ollut tervattu limilautapaatti vaan vakaa teräsalus.

Saimaan ulapoille

Linssen Grand Sturdy 30,9 AC oli hollantilaisen veneenrakennussuvun tyylikäs taidonnäyte. Pituutta oli 9,75 metriä ja leveyttä 3,45. Keulassa ja perässä oli paripunkat, ja täkin alla hyrisi 55 hevosvoiman dieselmoottori. Se nimenomaan hyrisi, sillä 5 solmun matkanopeudella sitä voi kutsua paitsi taloudelliseksi myös todella hiljaiseksi, ja reilun sadan merimailin matkalla saimme kulumaan vain 67 litraa menovettä. Täydellä 8 solmulla polttoainetta olisi toki kulunut hyvinkin tuplaten, mutta hiljainen kiiruhtaminen sopi täydellisesti Saimaan sokkeloiden kauniisiin maisemiin.

Haapaveden selkä aukesi edessämme noin 6 sekuntimetrin sivumyötäisessä. Olimme päässeet matkaan vasta neljän jälkeen iltapäivästä, joten valikoimme ensimmäiseksi yöksi ankkuripaikan jo yhden Matarinsalmen saaren etelärannalta. Seuraava suunnilleen II Salpausselälle sattuva hiekkainen ja kivikkoinen saarirypäs olisi kovin matalarantainen vähintään metrin verran vettä alleen kaivanneelle paatille. 

Louhikkoisen luonnonsataman rantatöyrään päällä oli valtavan paksu pehmoinen sammal- ja jäkäläkerros, jossa tummanpunaiset puolukat tuikkivat houkuttelevasti. Illan mittaan tuuli kääntyi pohjan puolelle heiketen liki olemattomaksi. Yö oli rauhaisa, kirpeä ja kuulas. Kosteus tiivistyi pisaroiksi veneen pinnoille, kunnes aamuaurinko ja pikkuhiljaa virinnyt tuulonen sen kuivatti.

Koloveden koloihin

Matka jatkui leppeässä vasta-aallokossa Hieta- ja Seurasaaren sekä Varpa-, Ripuli- ja Seuraniemen välitse Haukiveden yli Oravin avokanavaan. Tappuvirrantien sillan alituksen jälkeen pysähdyimme Oravissa kaupoilla ja jäätelöillä. Sieltä purjehdimme Oravinvedelle, Kotkanselälle ja edelleen saarten, luotojen ja kivikoiden sokkelon kautta Kiikanselälle. Paitsi tuoksu myös melkein rantaviivasta alkaneet metsät erottivat järvitunnelman meren vastaavasta. Sopiva yöpymispoukama löytyi Iso-Naisen kainalosta Niittysaaren lounaisrannalta, eikä köysien kiinnityspuita ollut vaikea löytää.

Jos edellinen saari oli ollut puolukkasaari, niin tämä oli kanttarellisaari. Lankomiehen kultasaalis maistui taivaalliselta rantakalliolla grillatun lohen kanssa. Majavan kaatama rantahaapa retkotti puoliksi vedessä, ja kuikkaparvi sukelteli salmella saaliin toivossa. Laulujoutsenpariskunta sousi kolmen poikasen kanssa Iso-Naisen rantamatalikkoon, ja aamulla muutaman joutsenen parvi esitti lentonäytöksen takakannella aamiaista nauttineelle nelikolle, mutta norppaa ei näkynyt.

Loppumatka pohjoiseen kääntöpisteeseemme kiemurteli pienillä selillä, saarilabyrintissä ja virtakapeikoissa. Jylhät maisemat vaihtuivat tiuhaan, kunnes saavuimme Koloveden kansallispuiston koilliskärkeen, missä sijaitsivat kansallispuiston ainoat moottoriveneille tarkoitetut satamapaikat. 

Valtaosa Koloveden kansallispuiston ja sitä ympäröineestä vesialueesta oli rauhoitettu moottoriveneliikenteeltä, ja saimaannorpan pesinnän aikana vuoden alusta huhtikuun loppuun myös muulta liikkumiselta. Pienellä osalla Mäntysalon saaresta ja rantavesistä kaikenlainen liikkuminen oli kielletty ympäri vuoden.

Syksyn ”ihanuus”

Souturetkeilijä ehti Pitkäsaaren retkisatamaan juuri ennen meitä, eikä kumpikaan saaren retkisatamista olisi vallitseville etelän ja idän välisille tuulille sopinutkaan. Pitkäsaaren vastarannalla Mäntysalon polun alussa sijainnut poijupaikka niiden sijaan oli niin suloinen, suojaisa ja rauhallinen, että päätimme viettää siellä pari yötä putkeen. Veneessä käkkimisen lisäksi pääsimme myös kiertämään Mäntysalon luontopolkuja ja vierailemaan 1941 rakennetulla tukkikämpällä, joka nykyään toimi Metsähallituksen varaustupana. Kaikki tämä vapaus tuli tosin raskaalla hinnalla: miljoona hirvikärpästä etsi ahkerasti pesäpaikkoja harvoista kaksijalkaisista.

Tuo loppukesän ja alkusyksyn marja- ja sieniajan kirous oli todella viheliäinen vitsaus. Noilta inhottavilta täikärpäsiltä oli vaikea suojautua, vaikka olisi luullut hirvielukoihin erikoistuneen otuksen ymmärtäneen, ettei liukkaaseen ulkoiluasuun sonnustautunut kulkija mikään hirvi ollut. Kiristin hupun, hihat ja helmat tiukasti kiinni, mutta silti ihan riittävä määrä noita inhottavia loisia löysi tiensä päänahkaan. Lenkin jälkeen pesin tukan ja painuin uimaan, mutta vielä senkin jälkeen pari yksilöä löytyi haahuilemasta hiusten seassa. Ikävä kyllä kuulun hirvikärpästen puremille herkistyneisiin, joten tapaamisemme lopputuloksena syntyi punoittavia kyhmyjä, jotka kestävät vähintään useita viikkoja, jopa kuukausia. Täytyy toivoa, ettei Saimaan seudun hirvikärpäset kantaneet bartonellaa… Infektiolla on soman samanoloisia oireita kuin ajankohtaista pandemiaa levittävällä SARS-CoV-2:lla.

Ruoka on aina retken tärkeimpiä asioita, joten parin Kolovesi-päivän menut lyhyesti: Lohta riitti toiseksikin illaksi, samoin kanttarelleja. Lisäksi väsättiin kaunis ja maistuva tomaatti-mozzarella-salaatti. Toisena päivänä lenkin päätteeksi syötiin grillimakkarat ja illaksi grillattiin kanapaistit ja paistettiin vihanneksia sekä luonnollisesti lisää kanttarelleja.

Historian havinaa ja luonnon kummia

Lähtöaamuna kurvasimme vielä pikkuisen pohjoisemmaksi Peukaloniemen ja -saaren välistä. Oskari kipparoi meidät tiirailemaan Vierunvuoren kalliomaalauksia. Hirviä ja metsästäjiä esittäneet kuvat löytyivät suojaavan kalliolipan alta noin 13 metriä nykyistä vedenpintaa korkeammalta. Juuri ja juuri erottuneet punamultamaalaukset veivät meidät kivikaudella eläneiden esi-isien maailmaan, jolloin elanto oli etsitty noita pyhiä kallioita ympäröineistä pyhistä metsistä ja vesistä. Muinaiset eränkävijät olivat maalanneet merkkejään Vierunvuoren lisäksi myös ainakin Ukonvuoren ja kansallispuiston rajan takana sijainneen Havukkavuoren jyrkänteisiin. 

Koloveden kännykkäkatveista puksuteltiin pikkuhiljaa kohti ”sivistyneempiä” seutuja. Saimaa (tai Suur-Saimaa) on Vuoksen vesistön pääjärvi sekä Suomen suurin ja Euroopan neljänneksi suurin järvi. Se on jopa 84 metriä syvä mutta hyvin ”repaleinen”. Se muodostuu monista kapeikkojen yhdistämistä järvialtaista, jotka saavat valtaosan vedestään Joensuun pohjoispuolelta Pielisen reitiltä asti. Vuoksi laskee Laatokkaan ja Saimaan kanava kulkee Lappeenrannasta Viipuriin. Lopulta Saimaan vedet laskevat Laatokasta Nevajokea Suomenlahteen.

Matkalla Tappuvirran lossille maastossa erottui viimeisen jääkauden aikana muodostuneita selännemäisiä moreenimuodostelmia drumliineja. Ne olivat tiheän metsän peittämiä, pusikkoisia, heinikkoisia ja rannoiltaan ruovikkoisia kivikko- tai hiekkasaaria. Tappuvirralta lounaaseen maisemaa hallitsivat taas korkeammat kalliosaaret. 

Suuntasimme yöksi etelätuulelta suojanneen Vuorisaaren katveesta korkeuksiin ponnistaneelle Myhkyrälle. Nimi oli kuvaava. Pikkusaaren pohjoisosa oli kuin nurin käännetty muffinssimuotti. Sen ja paljon sitä pienemmän ja matalamman eteläkallion väliin jäi kaunis hiekkaranta, ja eteläkallion edustalla kellui kutsuva poiju. 

Myhkyrä kuului Linnansaaren kansallispuiston saariin, ja se oli ensimmäinen virallinen retkisatamamme. Varustukseen kuuluivat tulentekopaikka, lankkupöytä penkkeineen sekä oikein siisti vessan ja puuvajan yhdistelmä. Sen päivän illallinen valmistettiin siis nuotiolla: Coeur de filét Myhkyräl salaatin ja paistettujen mustatorvisienten kera. Lankkupöydälle aseteltu kattaus tosin siirrettiin pikapikaa sadepilven alta Linssenin salonkiin.

Vedimme veneen yöksi hiukan kauemmas rannasta, mutta unet katkesivat silti hiljaiseen rahinaan, kun rapakivisepeli rapsutti kölirautaa. Yön aikana sade kasteli saaren, mutta aamulla aurinko paistoi taas lämpöisesti. Tiina kävi aamu-uinnilla oikein hiekkarannalta, mutta se ei riittänyt. Toisen pulahduksen vuoro veneestä liukkaalle rapakivirannalle kavutessa – vaatteet päällä. 

Linnansaaren torpparit

Padin kartalle piirrettiin oma oikoreitti Linnansaaren kansallispuiston nimikkosaaren pohjoisrannalle Perpulanluhdan hyvin suojaisaan (ja varjoisaan ja kosteaan) retkisatamaan. Rantakallion edustalla kellui peräti kaksi poijua, ja kostealta jyrkähköltä rantakalliolta löytyi jopa suhteellisen turvalliset jalansijat. Kalliolle oli väsätty kaksi siistiä tulentekopaikkaa sekä puuvaja. Rappioromanttinen sammalkattoinen huussi löytyi kivisen polun päästä ryönäisen lahden pohjukasta.

Linnansaari oli suosittu retkisaari, ja syyskuun alun lauantai oli houkutellut tulille päiväretkeilijöitä. Eteläpään laivalaiturille kulki kesällä jopa vuoropaatti. Sammakkoniemessä oli lisäksi vierasvenesatama, vuokramökkejä ja kesäkahvila, ja saarelle oli merkitty kymmenkunta kilometriä polkuja. Kirsikka kakun päällä oli Oskarin ja Tildan 1850-luvulta peräisin ollut ihana vanha torppa!

Haukiveden saaria oli kaskettu 1600-luvulta alkaen. Metsää oli poltettu viljelysmaaksi vuosittain, kunnes puutavaran arvo oli noussut, eikä moista ”ryöstöviljelyä” enää katsottu hyvällä. Linnansaaressa kaskeaminen oli hiipunut vasta 1930-luvulla. Sen jäljiltä saaressa oli vanhoja lehtimetsiä, jotka tarjosivat elinympäristön laholehtipuuta vaativille lajeille. Oskarin ja Tildan torpan ympäristössä perinnemaiseman ja -eliöstönhoitoa, pienimuotoista kaskeamista, niittoa ja laidunnusta, oli jatkettu taas 1993 alkaen. 

Oskari ja Tilda Parviainen olivat Linnansaaren viimeiset torpparit. Oskari oli tehnyt myös metsänvartijan virkaa torppaa ympäröineillä valtion mailla. Vaatimattoman kuukausipalkan lisäksi hän oli saanut käyttöönsä ilmaisen torpan. 1938 Parviaiset olivat lunastaneet torpan omaksi Louhimaan tilaksi. Valtio oli ostanut tilan takaisin heidän perikunnaltaan 1975, ja se oli liitetty 1956 perustettuun kansallispuistoon. Kiva, että oli! Saimme tutustua liki ennallaan säilyneeseen torppavanhukseen hoidettuine pihapiireineen ja kulkea saaren luontopolkuja yhteensä 8,3 kilometrin verran. Kunpa vain ei olisi ollut niitä pirun hirviöitä! (Hirviä kävi hirveä sääli! Hirvikärpäsyhdyskuntien lisäksi niissä viihtyivät punkkiporukat, nenäsaivartajaseurapiirit ja mitkä lie muut loissakit!)

Lenkin jälkeen maistuivat uinti ja nuotiomakkarat, ja myöhemmin illalla paistettiin vihanneksia, kanan paistipaloja ja tietysti taas tuoreita kanttarelleja. Mahtavilta maistuivat myös yöunet.

Viimeiset päivät Saimaalla 2020

Myös Linnansaaren kansallispuiston saarista ja vesialueesta osa oli rauhoitettu moottorikäyttöisiltä kulkuneuvoilta saimaannorpan pesinnän ajan. Reilu osa saarista oli rauhoitettu maihinnousulta ja kaikelta liikkumiselta vuoden alusta huhtikuun loppuun ja vähäisempi määrä pieniä lintuluotoja heinäkuun puoliväliin saakka. Nuo vedet olivat saimaannorpan vankimpia elinalueita. Me näimme vain molskahduksen järvenselällä, vaan oliko se norppa, majava vai valtava kala, jäi arvoitukseksi.

Oskari laati suunnitelmiin sopivat reitit merikartta-appiin, ja painelimme kohti Haukiveden länsirannan maisemareittiä. Kansallispuiston ulkopuolella lähempänä Savonlinnaa sijainneilla saarilla oli jo aika paljon mökkejä. Sadepilvet kertyivät yllemme pieneksi kuuroksi mutta häipyivät parahiksi ennen Matinsaarelle rantautumista. Kiinnittäessä köyttä sateen liukastamalla jyrkällä rannalla piti pitää varansa. 

Saarella oli taas aivan valtavan paksu sammalkerros, ja ainoa polku oli kekomuurahaisten tekemä. Koetin astella mahdollisimman varovasti, jottei käynnistä jäisi edes jalanjälkiä. Saarilenkki jäikin varsin lyhyeksi, sillä taivaalle oli taas kertynyt tummia pilviä. Pilvien mukana noussut navakka tuuli tempoi venettä voimalla, mutta ankkuri piti. Rankkasade kasteli kannen, mutta kuomun ropinan alla viimeisen Saimaan-iltamme kuohuviiniä maistellessa vallitsi hieno tunnelma. Pian aurinko kurkki taas pilvien raoista ja häipyvät pilvet veivät sateen ja tuulen mennessään. 

Illalliseksi valmistuivat maistuvat udon-kupit runsaiden höyrytettyjen vihannesten, paistettujen kanttarellien ja fileen jämien kera. Täysien massujen viereen oli taas mukava nukahtaa. Yö oli viileä ja hyvin rauhaisa, ja toivoin, ettei tuo yö sittenkään jäisi viimeiseksi Saimaalla – vain vuoden viimeiseksi.  

%d bloggaajaa tykkää tästä: