Kiinasta (ja Suomesta)

Pandakarhu ja olympiarenkaat 2022
Olympiamaskotti

Suomalaisittain hienosti menneet Pekingin olympialaiset 2022 kirvoittivat muistoja Kiinasta 2015. Silloin vanha lohikäärme ei vielä tuntunut ahdistavalta. Kansalaisten tekemisiä toki seurattiin kuten varmasti meitäkin. Tiibet ja Tiananmen olivat historiaa eikä Xinjiang vielä ollut noussut kunnolla otsikoihin. Suunnilleen seuraavaa naputtelin silloin Tiellä-blogiin.

Varoitus: Seuraa karkeita yleistyksiä ja epätieteellisiä havaintoja Kiinasta ja kiinalaisista. Kiina on valtava vastakohtien maa. 1,35 miljardia kiinalaista on keskittynyt kaupunkeihin, erityisesti suuriin talouden vetureihin ja suoran valtiojohdon alaisiin Chongqingiin, Shanghaihin ja Pekingiin, joissa jokaisessa on suunnilleen neljä kertaa Suomen väkimäärä tai ylikin. Luuisi, että luonnolle jäisi paljon tilaa, mutta kiinalaisia riittää myös kyliin ja maaseudulle, ja kaikki maataloudelle soveltuva ala on käytössä. Luontoa on vain vaikeakulkuisimmilla alueilla, jyrkimmillä vuorilla tai kuivimmissa erämaissa. 

Näimme joitakin villieläimiä: petolintuja läntisillä vuoristoalueilla, muutaman oravan ja tiibetinmakakin, yhden lepakon ja pikkulintuja, komeita perhosia, jokusen heinäsirkan, torakan ja rotan sekä pari pikkuliskoa. Ravintolakujalla bongasimme yliajetun sammakon. Jollei se ollut pudonnut jonkun lautaselta, niitäkin oli.

Jos maan jakaa pystysuoraan kahtia, idässä on vahva teknologiausko, ja elämä on aasialaiseksi siistiä ja varsin länsimaista. Nuoret haluavat lähteä ulkomaille opiskelemaan eikä kukaan halua maanviljelijäksi. Mietin, kuka sitten tuottaa ruoan maailman väkirikkaimmalle maalle? Raskas kaivosteollisuus painottuu länteen, on likaista ja elämä alkeellisempaa – aasialaisempaa. Maanviljelys vaikuttaa Kiinassa käsittämättömän vanhanaikaiselta. Peltotilkuilla viljellään pitkälti käsipelillä kuokilla tai 50-luvun pikkutraktoreilla. Toisaalta viljojen,erlaisten kasvisten ja hedelmien lisäksi viljellään monipuolisesti viiniä, kaloja, äyriäisiä, sammakoita ja erilaisia sieniä.

Siitä päästäänkin kiinalaiseen ruokaan. Siitä Suomi voisi ottaa oppia. Lautasella on paljon kasviksia, sieniä ja viljatuotteita. Lihaa on usein vain ripaus, mutta ruoka on herkullista. Kaupoissa ja toreilla on tarjolla laaja kirjo herkkuja niin kasvis- kuin lihapuolella. Eläimistä syödään muutkin osat kuin fileet ja paistit. Suomessa on hyvä, jos marketista löytää edes potkanpätkiä osso buccoon – ja kaikki on pakattu muovirasioihin. Tosin muovia osaa kiinalainenkin käyttää – paljon ja turhaan. Yhden yksityiskohdan muuttaisin kiinalaisesta keskivertoruokakulttuurista: kanat, ankat, kalat, possut ja muut voisi jättää hakkaamatta luineen päivineen pikku paloiksi. On rasittavaa syödä sapuskaa täynnä teräviä luunsiruja ja silputtuja ruotoja.

Järjestelmällinen ja yrittäjähenkinen – Aasian Saksa.

Infraan on Kiinassa panostettu. Suuret tiet valtavine siltoineen ja nopeat junat liikuttavat kiinalaisia. Kaikki liikennevälineet busseista juniin ovat alituiseen täynnä. Kun keskushallinto on jotain päättänyt, niin myös tehdään. Ja se on päättänyt, että kiinalaisten tulisi asua kaupungeissa. Niihin rakennetaan koko ajan ja aivan valtavasti uusia suuria todella korkeiden kerrostalojen alueita ja matalampien townhouse-tyylisten talojen alueita äveriäämmälle porukalle. Monet uusista taloista ovat tyhjillään, mitä alati hämmästelimme. Riittääkö kaikkiin asukkaita? Viihtyvätkö ihmiset niissä? Onko köyhemmillä varaa muuttaa niihin? Tuskin noita siellä kysytään. Kun vanhat, 50-60-luvuilla huonosti rakennetut talot puretaan, johonkin on muutettava. Arvoitukseksi jää, olivatko kaikki uudet vauhdilla rakennetut varmasti parempia.

Ruoka on halpaa ja ulkona syödään usein. Jokaisessa kaupungissa ja kaupunginosassa on ravintolakorttelinsa tai -kujansa, jonka kojuissa myydään erilaisia grillituotteita, dumplingeja, erilaisia leipäsiä, nuudeliannoksia… ja kivijaloissa on putiikkeja ja ravintoloita toisensa perään. Yrittäminen vaikuttaa helpolta ja sillä ansainnee elantonsa. Yritäpä Suomessa perustaa esimerkiksi korvapuusteja kahvin kera tarjoava myyntikärry vaikkapa Mannerheimintien varrelle…

Suuri kulutusjuhla

”Thank You for Shopping!” lukee ostoskeskuksen käytävällä. Kiinalainen tykkää kuluttaa – ja valtiojohto tykkää siitä, että kiinalainen kuluttaa. Niin kansantasavallan rattaat pysyvät pyörimässä. Suomenkin hallitus tykkää, että suomalainen kuluttaa. Kiinalaisilla vain on enemmän millä mällätä. Kiina omistaa jo puoli maailmaa. Se omistaa jenkkiläisiä yrityksiä, ruotsalaisia yrityksiä, monen Afrikan maan yrityksiä sekä maata ja raaka-aineita pallon eri puolilla. Kiinassa on äärimmäisen rikkaita, rutiköyhiä ja alati paisuva keskiluokka. Kaikki tykkäävät kuluttaa varojensa puitteissa.

Rikkaille on ylellisiä kauppakeskuksia, jotka myyvät Rolexeja, Givencyitä ja Vuittoneita. Niissä viimeisen muodin mukaan pukeutuvat kiinattaret sipsuttavat roiskeläppähamosissaan ja punaisissa piikkikoroissaan. Sitten on mummeleita perinteisissä ”pyjamissaan” ja kiinantossuissaan. Tavalliselle rahvaalle on lukuisia ostoskeskuksia ja putiikkeja, jotka myyvät tavaraa keskivertokiinalaiselle. Lapsille on virikepuistoja ja kaikenlaista älytöntä roinaa tarjolla. Ravintoloita löytyy laihalle ja pulskalle lompakolle. Leveillä kaduilla kulkee uudenkarheita Audeja, Range Rovereita ja Maybacheja, ja kadun laidalla polkee vaari vanhaa lavafillaria. Vaikuttaa siltä, että Maon surkeasti epäonnistunut ihmiskoe, Suuri harppaus, on vihdoin toteutunut. Kiinalainen tykkää kuluttaa, koska hän voi. Reilut parikymmentä vuotta sitten ei voinut. 

Toinen silmään pistävä tapa on räkiminen. Raksatyöläinen, nuori valkokaulusduunari ja fiini rouva Burberry-takissaan – kaikki tykkäävät räkiä. Kurkkua selvitetään syvältä nielusta oikein äänekkäästi kröhien, sitten kehitellään kunnon möykky ja räkäistään klöntti ravintolan tai hissin lattialle tai keskelle kävelytietä. Jossain sylkeminen on oikein erikseen kielletty. Kielto toimii suunnilleen yhtä hyvin kuin kalastuskielto Pekingin kanavan varressa tai tupakointikielto – missä vain. Hyvä esimerkki oli Zhouzhuangin vanhankaupungin historiallisen puutalon vartija istumassa rööki suupielessä vastapäätä punaista kylttiä, jossa oli kielletty muun muassa sylkeminen ja tupakan poltto (no burning).

Kiinasta opittua

Liki kolmenkymmenen vuoden markkinointialan ja brändinrakentamisen kokemuksella ja puolentoista kuukauden reppureissaajan syvällä rintaäänellä annan Suomen hallitukselle muutaman maabrändivinkin. Valtioneuvostohan tykkää soveltaa yritysmaailmasta tuttuja johtamistapoja myös maan johtamiseen. Nämä vinkit lähtevät paljon Himasta halvemmalla. Kymmenys riittää ;).

Maailmalla on likaista ja roskaista, meluisaa ja räikeää. Maailmalla on pulaa luksustuotteista: puhtaasta vedestä, puhtaista, luotettavista ja terveellisistä tuotteista, puhtaasta luonnosta, hiljaisuudesta ja rauhasta. Suomen pitäisi satsata näihin ”raaka-aineisiin”, kun niitä vielä on. Niitä pitäisi hoivata ja jalostaa. Kaikki tuotantomme pitäisi rakentaa niin, että nämä arvot säilyvät ja vahvistuvat. Missioiden pitää aina olla suuria, joten Suomen missio voisi olla ”Emme rakenna vain terveellisintä ja puhtainta maata. Rakennamme terveellisemmän ja puhtaamman maailman.”

Suomen missioon pitäisi sitoutua paitsi valtion myös suomalaisten yritysten johdot. Mallia voisi ottaa kiinalaisen suunnitelmatalouden hyvistä puolista. Sitten Suomea pitäisi markkinoida siellä, missä on rahaa. Kun Suomella olisi aito puhdas ja terveellinen imago, se tarttuisi Suomessa valmistettuihin tuotteisiin ja niitä olisi helpompi markkinoida. Saksalainen imago on tehokas ja laadukas (mitä nyt Folkkari, Das Problem, mokaili.) Suomalainen voisi olla puhdas ja luotettava. Kiina on suuntaamassa clean techiin jo kovaa vauhtia, mutta sillä on monta taakkaa harteillaan. Suomella on jo suhteellisen puhdas ja luotettava maine ja teknistä osaamista vaikka lampaat söis. Niitä vaan ei tunneta riittävästi maailmalla. Puhtaan, terveellisen ja luotettavan imagon eteen kannattaisi tehdä töitä. Siitä hyötyisivät Suomi ja suomalaiset.

%d bloggaajaa tykkää tästä: